Mikon ja Susannan tytär Kaisa yhdessä miehensä Iisakki Mansikkamäen kanssa.
Hyvät Vehkaojan Sukujuhlaan saapuneet Mikon ja Susannan jälkeläiset ja kaikki muut sukuun kuuluvat!
Keitä olivat Mikko Kustaanpoika ja Susanna Eerikintytär, joiden nimet esiintyvät Vehkaojan sukukirjan kannessa, ja joiden 170 vuotta sitten
ottama sukunimi on monen juhlassa mukana olevankin sukunimi tai ainakin jonkin esivanhemman sukunimi?
Meillä ei ole aavistustakaan siitä,
miltä Mikko ja Susanna näyttivät. Heistä ei ole olemassa edes vanhuudessa otettuja valokuvia. Se ei ollut vielä tapana talonpoikaisväestön keskuudessa viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Parhaiten heidän piirteitään voidaan tutkia heidän kahden tyttärensä Kaisa Mikontytär Mansikkamäen ja Sanna Mikontytär Wähäsalon
valokuvista.Ulkonäköä voitte etsiä myäs toistenne kasvoilta, sillä eläväthän heidän geeninsä teidän vehkaojalaisten soluissa tälläkin hetkellä, tosin yhdistyneinä muilta esi-isiltä
ja äideiltä perittyihin geeneihin.
Joitakin Vehka-Mikin omaperäisiä lausahduksia on muistitietona säilynyt, mutta niitäkin vain niin harvoja, ettei niiden perusteella voi kehitellä luotettavaa
kokonaiskuvaa miehen persoonallisuudesta. Mikon ja Susannan viimeisestä leposijastakin on olemassa vain 1994summittainen muistitieto; jossakin siellä Nurmon hautausmaan vanhan osan koilliskulmalla heidän tomunsa lepäävät. He ovat
täältä ajasta lähteneet pitkän päivätyön tehneinä. Susanna Eerikintyttären syntymästä tulee ensi lauantaina kuluneeksi tasan 200 vuotta. Hän kuoli 88-vuotiaana vuonna 1883.
Mikko Kustaanpojan tulee syntymästä ensi syyskuussa 201 vuotta. Hänkin eli varsin korkeaan ikään. Mikko Kustaanpoika kuoli 83-vuotiaana vuonna 1879. Sitkeitä ihmisiä siis olivat.
Kyllä
he varmasti ihmettelisivät, jos näkisivät tämän kokoontuneen jälkeläistensä joukon. Kirkko täynnä hyvin pukeutunutta, koulutettua, autoilla liikkuvaa väkeä, kaukaakin eri puolelta Suomea tullutta.
Omat viidennen polven jälkeläiset kirkossa pappeina saarnatuolissa ja alttarilla sekä kanttorina uruissa. Kaikki nämä hyvin hoidetut maisemat, talot, päällystetyt tiet ja kaiken elämisen mukavuuden, mistä jälkikasvu
on päässyt nauttimaan.
Vaikka Mikon ja Susannan elämästä kertovat lähteet ovatkin niukat, joitakin asioita heidän elämästään on kuitenkin löytynyt arkistojen
kätköistä. Yhdistämällä niitä Nurmon ja Etelä-Pohjanmaan sekä koko Suomen historiaan olen yrittänyt hahmotella kokonaiskuvaa näistä kahdesta esivanhemmasta ja
heidän elämästään
TURVALLINEN LAPSUUS PERINTEISESSÄ TALONPOIKAISYHTEISÖSSÄ
Mikko ja Susanna olivat kumpikin nurmolaisten talollisten
lapsia läheltä kirkkoa, Nurmonjoen itäpuolelta. Susanna Latikanmäeltä ja Mikko Soininkylästä. Sekä Latikan että Soinin kantatilojen omistajasukujen vaiheita voidaan helposti seurata Nurmon historian ensimmäisen
osan avulla taaksepäin aina 1500-luvun loppupuolelle saakka.
Mikon ja Susannan syntyessä 1790-luvun alkupuolella vanhat kantatilat oli jo kuitenkin pirstottu niin pieniksi, ettei niissä ollut kasvavalle
väestölle enää jakamista. Uutta peltoa kyllä raivattiin kuokalla ja kytöä polttamalla. Kantatilojen kotimetsiin nousi torppia, joita raivaamaan siirtyivät ne talojen pojat tai vävyt, jotka eivät halunneet jäädä
loppuiäkseen maattomiksi, rengeiksi tai mäkitupalaisiksi tai suorastaan loisiksi toisten nurkkiin.
Soininkin talo oli 1760-luvulla jaettu kahtia. Oli olemassa Yli-Soini ja Ala-Soini. Mikko Kustaanpoika syntyi
Ala-Soinissa lautamies Kustaa Jaakonpojan ja vaimonsa Kaarin Jaakopin-tyttären nuorimpana lapsena. Vanhemmat olivat pojan syntyessä jo nelikymppisiä. Isä Kustaa Jaakonpoika oli varakas ja Nurmossa suurta arvonantoa ja luottamusta nauttiva
mies. Hän edusti Nurmoa Lapualla sekä pitäjänkokouksissa että lautamiehenä käräjillä parikymmentä vuotta. Mikon isä oli myös yksi niistä Nurmon talollisista, jotka olivat puuhaamassa Nurmoon
omaa kirkkoa ja pappia 1770-luvun loppupuolella. Hän oli mukana monissa suurissa maatalouden yhteishankkeissa mm.Paukanevan kydönpoltossa ja Kouran suunnalla olevan Kivijärven kuivatuksessa. Kustaa Jaakonpoika
oli myös onnistunut saamaan haltuunsa koko entisen Soinin kantatilan ostamalla sedältään myös Yli-Soinin. Vuonna 1800 Kustaa Jaakonpoika Soini luokiteltiin Nurmon kolmanneksi varakkaimmaksi mieheksi. Mikko Kustaanpojan koti oli siis
aikansa Nurmon varakkaimpia taloja ja vanhemmat sosiaalisen arvoasteikon huipulla olevia ihmisiä. Lapsia oli kuusi ja heistä nuorin oli Mikko.
Syntyessään Mikko oli ilmeisesti
heiveröinen lapsi, koska hänet on merkitty hätäkastetuksi syntymäpäivänään. Viikkoa myöhemmin
kasteen on vahvistanut Nurmon uudessa kirkossa pastori David Arelius, nurmolaisten ensimmäinen oma pappi. Nurmon kirkko oli siihen aikaan ulkoapäin
punaiseksi maalattu hirsinen rakennus, jossa sisällä näkyi vielä puhdas maalaamaton hirsiseinä. Saarnatuoli oli sama kuin nykyisin, mutta alttari sijaitsi siinä kohdassa, missä nykyisin on ikkunaverhomaalaus. Alttarin edessä
kastoi sama David Arelius seuraavana vuonna Erkki Yli-Latikan ja vaimonsa Sofia Jaakontyttären Susanna-tyttären, josta 25 vuotta myöhemmin tuli Mikko Kustaanpojan vaimo. Kummit ovat olleet paikkakunnan talollisia. Mikon kummeina olivat Juho
Martinpoika ja Liisa Jaakontytär Luukko sekä isänsä sisar Maija ja hänen miehensä Kaarle Kustaanpoika. Susannan kummeina olivat Pauhun talon isäntäväki Jaakko Martinpoika ja Liisa Johanneksentytär sekä
talollisenpoika Matti jaakonpoika ja Maria Yrjöntytär. Susannankin isä, Erkki Yli-Latikka, kuului saman vuodelta 1800 olevan varallisuusluettelon mukaan Nurmon kymmenen varakkaimman talollisen joukkoon. Ulkonaisesti katsottuna molemmilla, niin
Mikolla kuin Susannallakin on ollut elämälleen hyvät lähtökuopat.
Muutenkin elämä Nurmossa oli Mikon ja Susannan lapsuudessa rauhallista ja turvallista. Elettiin vielä Ruotsin vallan
aikaa. Tervanpoltto antoi tuloja paitsi talollisille ja torppareille myös monille maata omistamattomille, sillä siinä tarvittiin paljon miestyövoimaa. Isojako oli saatu Nurmossa loppuun 1760-luvulla. Sillä on todettu olleen ratkaisevan
tärkeä merkitys maanviljelyksen kehittymiseen. Metsien käyttö tuli hallitummaksi, kun ne eivät enää olleet yhteisomistuksessa. Nurmon eteläpäässä sijainnut yhteisnautinta-alue eli pitäjän- almenninki
oli tähän aikaan jaettu ulkometsäsaroiksi talojen kesken. Kehitys meni siis Nurmossa tasaisesti eteenpäin Mikon ja Susannan lapsuudessa. Oli oma kirkko ja pappi. Lukkari Salomon Granskog opetti tarmokkaasti ja taitavasti lapsia lukemaan
sekä istutti papin valvonnassa rupulia eli rokotti isoarokkoa vastaan lapsia, jonka rokotuksen varmasti Mikko ja Susannakin saivat. Myös sellainen uutuus kuin peruna tuli Mikon ja Susannan lapsuudessa nurmolaisten
ruokapöytään.
Varmasti ovat Mikko ja Susanna tunteneet toisensa jo lapsesta lähtien. Matkaa Latikanmäeltä Soininkylään ei ole kuin 2-3 kilometriä. Asukkaita oli Nurmossa Mikon ja Susannan syntymän
aikoihin vain noin 600 henkeä.
MUSTIA PILVIÄ NUORUUDEN TAIVAALLA
Mikon isä, Kustaa Jaakonpoika Soini, luovutti perimänsä Ala-Soinin jo vuonna 1800
tyttärelleen ja tämän miehelle Erkki Tuomaanpojalle, joka oli Jaskarin poikia. Itse hän jäi perheineen asumaan ostamaansa Yli-Soinia. Mikko oli silloin vasta 7-vuotias. Ilmeisesti luottamustoimet ja muut yhteishankkeet ottivat vanhenevan
lautamiehen voimille, ja olivathan vanhin tytär ja vävypoika jo silloin aikuisia ihmisiä.
Nurmon talolliset alkoivat 1800-luvun alkupuolelta lähtien jättää perinteisen tervanpolton vähemmälle
ja ryhtyivät myymään tukkeja jepualaiselle Kepon sahalle sekä polttamaan sysiä Abraham Falanderin perustamalle _stermyran rautaruukille Seinäjoella. Sekä saha että ruukki maksoivat talollisille ennakoita, mutta vaativat
myös sitoumuksista vastaamista.
Mikon tullessa rippikouluikään vuosikymmenen lopulla alkoi eräistä tällaisista sitoumuksista tulla harmeja Soinin lautamiehelle. Ukkospilviä nousi monen
muunkin nurmolaisen talon tulevaisuutta synkentämään.
Paikallisten ongelmien taustalla ovat nähtävissä laajat Ruotsin ja Venäjän suhteiden kiristymiset,
jotka taas olivat yhteydessä koko silloisen Euroopan poliittiseen tilanteeseen. (Elettiin Napoleonin sotien aikaa) Perinteinen, vuosisatoja kestänyt Ruotsin ja Suomen yhteenkuuluvuus oli murentumassa. Jo
tammikuussa 1808 (Mikko oli silloin 14-vuotias) alkoivat Pohjanmaallakin levitä huhut, että Venäjä valloittaa Suomen. Maaliskuussa samana vuonna, kun toinen puoli suomalaista sotaväkeä perääntyi
Kyrönkankaan, Kurikan, Seinäjoen, Nurmon ja Lapuan kautta Uuteenkaarlepyyhyn, nurmolaiset saivat kokea, mitä on sotatila. Ensin kulkivat perääntyvät suomalaiset sotajoukot Nurmon kirkon sivuitse Tepon sillasta joen yli kohti Lapuaa
ja sitten tulivat perässä venäläiset, jotka vaativat Nurmon talollisilta itselleen ja hevosilleen ruokaa ja majoitusta. Papeilta ja muilta johtavilta henkilöiltä vaadittiin myös keisarille tehtävää uskollisuudenvalaa,
jonka papit Turun piispan kehotuksesta yleensä antoivatkin. _stermyran patruuna Falander vain oli rohkea mies, joka ei tehnyt valaa.
Kun Suomen perääntyvä armeija ryhdistäytyi ja onnistui Uudessakaupungissa
voittamaan venäläiset, nämä perääntyivät, ja sota tuli uudestaan Etelä-Pohjanmaalle kesällä 1808. 14.heinäkuuta saatiin voitto venäläisistä Lapualla ja 17.elokuuta vielä Alavudellakin,
mutta syyskuussa jo hävittiin Ruonalla ja sitten Oravaisissa. Suomalaiset perääntyivät ja taas tulivat venäläiset Nurmoon ja jäivät tänne pitkäksi aikaa. He olivat julmempia kuin ensimmäisellä kertaa.
He esimerkiksi polttivat kirkon vieressä sijainneen Tepon talon.
Kaikkea tätä näkemässä olivat 14-vuotias Susanna Latikanmäeltä ja 15-vuotias Mikko Soininkylästä. Venäläisiä
varmasti pelättiin. Taloudellinen rasitus tuntui sekä Latikassa että Soinissa. Sodan seurauksena levisi Nurmoon vielä kauhea punatautiepidemia, joka tappoi täällä 10% väestöstä. Kun Haminan rauha tehtiin ja
Suomi liitettiin Venäjään, se tapahtui suunnilleen siihen aikaan, jolloin Mikko oli valmistautumassa menemään rippikouluun.
Juuri
tähän aikaan alkoi jepualainen Kepon saha käräjissä velkoa Mikon isää maksetuista ennakoista, kun puita ei ollut kyetty toimittamaan sahalle. Silloin kuuttakymmentä lähentyvä Soinin lautamies hätääntyi
myymään ostamansa Yli-Soinin patruuna Falanderille saadakseen velkansa maksuun. Sanoin hätääntyi, sillä monet muutkin Nurmon talot olivat korviaan myöden veloissa, toiset Kepon sahalle ja toiset patruuna Falanderille, joka
kuitenkaan ei kovin äkkiä maksuista hätyytellyt. Kustaa Jaakonpoika Soini jäi vaimonsa ja nuorempien lastensa kanssa syytinkiläisenä asumaan Yli-Soiniin. 21-vuotiasta Mikko Kustaanpoikaa kuitenkin mahtoi
kirveltää, kun Falander kuutta vuotta myöhemmin myi Yli-Soinin hyvällä voitolla eteenpäin. Isän ja äidin elämä Yli-Soinissa oli kyllä syytingillä turvattu, mutta Mikon oli alettava katsella
itse eteensä. Onnellinen ja turvallinen lapsuus oli taaksejäänyttä elämää. Nuorella miehellä oli edessään tuntematon tulevaisuus, johon
varmasti löi vahvan varjonsa yleistä epävarmuutta ja pelkoa herättänyt poliittinen muutos Suomen tultua liitetyksi vanhaan vihollismaahan Venäjään. Elämä Etelä-Pohjanmaalla
muuttui tässä vaiheessa muutenkin aikaisempaa levottomammaksi. Puukkojunkkariaikaa ei vielä eletty, mutta nuoriso liikkui paljon. Harrastettiin salakapakointia ja pidettiin salaa nuorten "hyppöökokouksia",
jotka tulivat kuitenkin pian kielletyiksi, varsinkin juhla-aikoina.
Missä vaiheessa rakkaus syttyi Mikon ja Susannan välille, se ei ole tiedossa, mutta tällä levottomalla vuosikymmenellä se varmaankin
tapahtui. Susanna on päässyt ripille 1811 ja Mikko ilmeisesti vuotta aikaisemmin. Keväällä 1819 Mikko ja Susanna on vihitty Yli-Soinissa, ja marraskuussa samana vuonna syntyi ensimmäinen lapsi, Kaisa-tytär. Nuoripari on nähtävästi
asunut Mikon kotona Yli-Soinissa muutaman vuoden. Siellä on syntynyt vielä toinenkin tytär, Liisa.
RAIVAAJIKSI YLIJOELLE
Mikon
lankomies, Erkki Tuomaanpoika, Ala-Soinin isäntä oli kotoisin Ala-Jaskarista. Hän alkoi kuitenkin ajan tavan mukaan käyttää nimeä Soini. Hänelle näyttää myös vähitellen siirtyneen appiukon luottamustehtäviä.
Erkki Tuomaanpoika oli kirjoitustaitoinen mies. Hän toimi myöhemmin 20 vuotta Nurmon kirkkoväärttinä eli taloudenhoitajana. Selvittämättä on, miksi nuoripari Mikko ja Susanna Soini kaksine tyttärineen lähti
torppareiksi nimenomaan Jaskarin ulkometsäsarkaan eikä Soinin sarkaan, joka oli viisi kilometriä lähempänä. Jokin yhteys sillä varmaankin on Jaskarista kotoisin olevaan lankomieheen.
Jaskarin
metsäsarka oli kaukana Nurmonjoen yläjuoksulla, melkein 30 kilometrin päässä Soininkylästä, siellä missä ns. Isonjoen niityt alkoivat siitä, mistä Nurmonjokikin alkaa; paikasta, missä Alavuden suunnasta
tuleva Ahvenjoki yhtyy Peräseinäjoen puolelta lähteneeseen Lehmijokeen. Niityt olivat olleet vanhaa alavutelaisten nautintaoikeutta, josta nurmolaiset olivat kauan käräjöineet aina isoonjakoon saakka, jossa alue jäi nurmolaisille.
Pysyvää asutusta siellä ei vielä 1700-luvulla ollut. Lapuan talolliset olivat alkaneet perustaa mailleen torppia Veneskoskelta aina Kouraan saakka 1700-luvun lopulla. Nurmon talolliset aloittivat torppien perustamisen tämän lapualaisvyöhykkeen
taakse 1810-luvulta lähtien, jolloin nykyisen Kouran ja Ylijoen asutus Kuoraksesta ja Perälästä aina Jyläskoskelle, Juurakkoon ja Myllykoskelle sai alkunsa.
Nurmon pirstotut kantatilat olivat silloin
isäntäparin ja heidän perheensä lisäksi täynnä syytinkiläisiä, isännän setiä ja tätejä, veljiä ja vävyjä perheineen sekä renkejä ja piikoja. Oli luonnollista, että
laaja asumaton alue pitäjän eteläosassa piti ottaa käyttöön. Sinne lähtivät nuoret aktiiviset talojen pojat ja vävyt perheineen, joukossa renkejä ja entisiä ruotusotamiehiä, suurin joukoin raivaamaan
itselleen uutta elintilaa kuokalla ja kytöä polttamalla. Kun etelä-Nurmo oli asutettu vuosisadan puoliväliin mennessä, sitten piti lähteä jo Amerikkaan asti.
Kun Mikko ja Susanna vuonna
1823 lähtivät perheineen Ala-Jaskarin ulkosarkaan itselleen torpan maita raivaamaan, he eivät suinkaan lähteneet yksin vaan monien muiden samanikäisten nuorten parien kanssa. Jaskarin sarkaan syntyi kaksi muutakin torppaa: Kivensaari
ja Mansikkamäki. Lähteminen ei varmasti silti ollut helppo asia. Kärrytiekin päättyi nykyisen golfkentän vaiheille. Siitä eteenpäin, yli 20 km, oli tienä joki ja metsän polut. Nimensä Vehkaojan torppa
lienee saanut Nurmonjokeen laskevasta ojasta, jossa vielä nykyäänkin kasvaa runsaasti vehkoja. Vehkamäen kiviseen, mutta lämpimään rinteeseen raivattiin ensimmäinen perunamaatilkku ja muistitiedon mukaan siitä kangetuista
luonnonkivistä rakennettiin ensimmäisen navetan seinät. Kytöä poltettiin ja viljelty maa kasvoi vuosi vuodelta.
Torpan kontrahtikirjaa en ole löytänyt. Olen etsinyt sitä Vaasan maakuntaarkistosta
Lapuan 1820-luvun käräjäasiakirjojen joukosta, mutta siellä sitä ei ole. Tuntuu todennäköiseltä, ettei sitä ole koskaan laissa kuljetettukaan. Näinhän Armas Luukko Nurmon historian ensimmäisessä
osassa on todennut tapahtuneen sukulaisten välisissä sopimuksissa. Olen mielessäni kuvitellut, että lankomies Erkki Tuomaanpoika on sopimuksen kirjoittanut, ja kun torppa 1800-luvun loppupuolella on itsenäistynyt taloksi, kontrahtipaperit
on revitty.
ELÄMÄÄ VEHKAOJALLA
Vehkaojalla syntyi Mikon ja Susannan kolmas lapsi, Kustaa-poika vuonna 1825, joka vietiin vielä kasteelle Nurmoon.
Kaikki nuoremmat lapset, 1827 syntyneen Juhon, 1829 syntyneen Susannan, 1833 syntyneen Marian ja 1836 syntyneen Liisan on kuitenkin kastanut kappalainen Salenius Peräseinäjoella. Kummeina on ollut ylijokisia torppareita. Matka Peräseinäjoen
kirkolle oli vain puolet siitä, mitä oli matkaa Nurmoon. Yhteydet alkoivat rakentua myösPeräseinäjoen suuntaan.
Yksi lapsista, Soinissa 1821 syntynyt Liisa-tytär
on kuollut Vehkaojalla 10-vuotiaana 1831. Kaikki muut lapset ovat eläneet aikuisikään; tyttäret varsinkin hyvin vanhoiksi. Nuorin Liisa-tytär oli kuollessaan melkein 100 vuoden vanha ja muutkin tyttäret lähes 90-vuotiaita.
Ehtoollisella ja kinkereillä ovat Mikko ja Susanna käyneet säännöllisesti joka vuosi Nurmon kirkossa, mikä oli yleinen tapa paikkakunnalla. Joinakin vuosina on käyty kaksikin kertaa. Lapset ovat seuranneet vanhempiensa esimerkkiä.
Lukeminen ja katekismuksen taitaminen on kinkereillä merkitty Mikon osalta hyväksi ja Susannan osalta tyydyttäväksi. Lapsilla sen sijaan kirkkaasti kiitettävät rivit, pojillakin. Elettiin aikaa,
jolloin Lapuan emäseurakunnassa oli päätetty, että kaikkialla Lapualla ja sen kappeliseurakunnissa vanhemmat saavat maksaa sakkoa, jos lapset eivät tiettyyn ikään mennessä osaa lukea. Ukaasi on ilmeisesti otettu todesta
Vehkaojalla. Lapset on pantu lukemaan kirjaa.
Ei ole tiedossa, sisälsikö torpan kontrahti päivätyövelvollisuuksia vai maksettiinko vuokra rahassa. Ilmeisesti päivätöitäkin tehtiin
Jaskariin. Muistitiedon mukaan ainakin Juho-poika, joka myöhemmin vaimonsa kanssa osti konkurssiin menneen Jaskarin itselleen, oli ollut aikaisemmin lapsena paimenpoikana Jaskarissa. Vanhempi veli Kustaa,
joka avioitui alavutelaisen Niemen talon tyttären kanssa, jäi kotitalon isännäksi. Vanhin, Soinissa 1819 syntynyt Kaisa-tytär meni vähän vanhemmalla iällä naimisiin Mansikkamäen torppaan Peräseinäjoelta
muuttaneen Iisakki Anttilan kanssa. Iisakki Anttila oli herännäisyyden historiassa mainittu tunnettu nurmolainen maallikkopuhuja, Mansikkamäen paappa. Tyttäristä Susanna meni emännäksi
Wähäsalon torppaan, Maria Latvalan torppaan ja Liisa Rintasaaren torppaan.
Kuvassa Mikon ja Susannan tytär Kaisa yhdessä miehensä Iisakki Mansikkamäen kanssa.
(Kuva yllä)
Mikko ja Susanna elivät vanhoiksi Vehkaojalla. Mikko lähes 86-vuotiaaksi ja Susanna lähes 89-vuotiaaksi. Puukkojunkkariajan melskeistä kantautui huhuja Ylijoellekin ja häijyjä oli muistitiedon
mukaan ylijokistenkin kiusana. 1840- ja 1850-luvuilla Lapuan pitäjänapulainen Niiles Kustaa Malmberg saarnasi tulisesti Nurmonkin kirkossa ja herätystä syntyi. Todennäköisesti Mikko ja Susannakin
kävivät häntä ainakin joskus kuulemassa. Herännäisyys, joka tähän aikaan kulki valtavana vyörynä yli Etelä-Pohjanmaan, tuli kuitenkin Ylijoelle Peräseinäjoelta, jossa pitäjänapulainen
Oskar Wilhelm Forsman herätti kansaa saarnoillaan. Sieltä tuli Mikon ja Susannan herännyt vävykin, Iisakki Mansikkamäki. Mikko ja Susanna eivät itse lukeutuneet heränneisiin, mutta ainakin kaksi heidän lapsistaan meni
naimisiin heränneiden kanssa.
Mikko ja Susanna elivät myös 1860-luvun ankarat nälkävuosien ajat. Siltä ajalta on säilynyt muistitietona Mikon tokaisu, että hän petti Jumalaa,
joka oli edellisenä vuonna antanut hallan viedä viljat. Ei kylvänyt seuraavana vuonna lainkaan viljaa, ettei Jumala voinut mitään viedäkään. En tunne olosuhteita, mutta saattoi olla aivan järkevääkin katovuotena, ettei ollut viljaa ollenkaan kylvössä, vaan yritettiin karjan avulla ja muulla tavalla varmistaa toimeentulo. Mikon sanomaksi väitetty lausahdus kuitenkin kertoo sellaisesta elämänasenteesta, jonka mukaan Jumala se kuitenkin on, joka leivän ihmiselle antaa ja ottaa poiskin.
Mikko ja Susanna ehtivät vielä nähdä kärrytien
tulemisen Ylijoelle 1870-luvulla. Ja aivan heidän vanhuudessaan toteutui se, mistä he todennäköisesti olivat haaveilleet koko ikänsä: torpasta tuli itsenäinen talo. Heidän poikansa Kustaa osti 55 vuotta torppana olleen
Vehkaojan itsenäiseksi tilaksi. Pian sen jälkeen talo, jonka pinta-ala oli entiseksi torpaksi melkoinen, noin 300 hehtaaria metsineen, jaettiin kahtia. Syntyi Rinta-Vehkaoja ja Mäki-Vehkaoja, joita Kustaan pojat alkoivat asua. Silloin eivät
toki enää Mikko ja Susanna olleet elossa.
Mikon ja Susannan elämänvaiheita penkoessani on usein muistunut mieleeni rovasti Aarne Maunulan sana kolme vuotta sitten
Ylistarossa, kun vietettiin Vehkaojan suvun ensimmäistä sukujuhlaa. Hän sanoi: Me olemme raivaajasukua. Tämä kuva on myös minulle noussut voimakkaana esiin. Mikolla ja Susannalla oli hyvät lähtökuopat, mutta he
eivät päässeet suoralta kädeltä nauttimaan varakkaiden vanhempiensa työn tuloksista. He joutuivat aloittamaan tyhjästä ja ottamaan ohjakset omiin käsiinsä. Mutta heillä oli tavoite ja luottamusta itseen
ja omiin mahdollisuuksiin. Ei heidän elämänsä varmasti mitään herkkua ollut. Oli työtä ja taistelua armotonta luontoa vastaan. Mutta oli varmasti myös luottamus siihen, että Jumala, joka voi olla ankara, on
myös hyvä ja rakastava. Hän ottaa ja antaa.
Täällä Nurmossa on usein siteerattu Nurmon kirkonrakentajan, Antti Hakolan, sanoja, jotka mielestäni sopivat myös erinomaisesti Mikko
Kustaanpojan ja Susanna Eerikintyttären elämän keskeiseksi johtoteemaksi, viestiksi menneiltä ajoilta tähän aikaan, joka on edelleen täynnä epävarmuutta ja toivottomuuttakin.
Sanat kuuluvat näin:
"Aina kannattaa raivata. Jos siitä ei itse hyödy, hyötyy kuitenkin joku toinen".
Lähteinä: Nurmon srk:n rippikirjat sekä
kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luette
Lapuan käräjäoikeuden ptk:t (VMA)
Etelä-Pohjanmaan historia VI
Luukko: Nurmon historia I
Takala: Nurmon seurakunnan vaiheita
Talvitie: Vuosisatain saatossa
UNKERIN AITTA - KAPPALE VEHKAOJAN SUVUN HISTORIAA
Veikko ja Hellä Unkerin perikunta lahjoitti kesällä 1996 Nurmon museolle vanhan aitan, joka suvussa kulkeneen muistitiedon mukaan
on ollut kirkollisessa käytössä 1600- ja 1700-lukujen vaihteesta lähtien vuoteen 1728, jolloin ensimmäinen "saarnahuone"
valmistui Nurmon nykyisen kirkon paikalle Louon mäelle. Nurmoo-seuran vuonna 1996 Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella teettämä ns.dendrokronologinen tutkimus todisti, että aitan rakentamiseen
tarvitut puut on kaadettu vuonna 1692, ja itse aitta on rakennettu vuonna 1693. Perimätieto aitan iästä osoittautui siis lustotutkimuksen perusteella oikeaksi. Aitta on yli 300 vuotta vanha ja eräs Suomen
vanhimmista puurakennuksista.
Aitta poikkeaa tavallisista aitoista siinä, että sen takaseinällä on kolmella rautatangolla vahvistettu neliruutuinen ikkuna. Aitan ovipielen kahdessa hirressä on
22 puumerkkiä, joista yhdeksän on tunnistettu Nurmon vanhojen kantatalojen puumerkeiksi. Niiden joukossa on vihkiristiä muistuttava Soinin puumerkki. Puumerkkien olemassaolo todistaa aitan olleen pitäjäläisten yhteiskäytössä.
Aitassa tai sen ulkopuolella on todennäköisesti toimitettu kasteita, avioliittoon vihkimisiä, synnyttäneiden naisten kirkottamisia ja ehkä joskus jumalanpalveluksiakin. Ruumishuoneena aittaa ei
ole käytetty. Kirkolliset toimitukset selittyvät sillä, että Nurmo oli osa vuonna 1581 itsenäistynyttä Lapuan kirkkopitäjää. Koska matkaa Lapuan kirkolle oli 2-3 peninkulmaa, emäseurakunnan papit kävivät
ilmeisesti ajan tavan mukaan aika ajoin sivukylillä sekä veronkantomatkoilla että suorittamassa pyhiä toimituksia. Aitta oli jonkinlainen kirkollinen tukikohta, jossa lienee säilytetty palkkaviljaa ja toimituksissa tarvittua esineistöä. Kun varsinainen "saarnahuone" valmistui nykyisen kirkon paikalle vuonna 1728, aitalla ei ollut enää käyttöä, ei ainakaan
kirkollisiin toimituksiin.
Aitan sijainnista on Nurmon historiaa esittelevissä kirjoissa kaksi erilaista tietoa. Toisen mukaan aitta olisi sijainnut Nurmonjoen varressa Penttilän rannassa ja toisen
mukaan Soinin rannassa. Unkerin suvussa kulkeneen perimätiedon mukaan aitta on ollut aina Soinissa. Aila Yli-Hakolan tutkimuksessa "Unkerin aitan arvoitus" perimätietoa on perusteltu oikeaksi sillä, että ennen isoajakoa tehdyssä
tiluskartassa näkyy Penttilän ja Soinin rajalla Nurmonjoen varressa piirretty pieni neliö, joka ilmeisesti tarkoittaa yhteiskäytössä olleen aitan paikkaa. Aitan rakentajia lienee ollut Erkki Laurinpoika Sonnila (Soini) (1664-1712),
joka oli lautamies Kustaa Jaakonpoika Soinin (Mikko Kustaanpoika Vehkaojan isän) isoisän isoisä. Aitta lienee näin kirkollisesta käytöstä poistuttuaan tullut Soinin sukuun. Aittaa on kuitenkin monta kertaa siirretty. Mikko
Kustaanpoika on saattanut tuoda sen 1820-luvulla Ylijoelle Vehkaojalle, josta sen on perinyt Mikon ja Susannan tytär Sanna Mikontytär (1829-1917), joka avioitui Wähäsaloon Vilpoisen mäelle lähelle Nurmon kirkkoa. Sannan tytär,
Sanna Matintytär Wähäsalo (1852-1902) meni naimisiin Aleksander Mikonpoika Unkerin kanssa, ja sitä kautta aitta siirtyi Unkerin pihapiiriin. Tietysti on mahdollista, että aitta on siirretty Vilpoisen mäelle suoraan Soinistakin.
Unkerin sukua kuitenkin voidaan kiittää arvokkaasta kulttuuriteosta, sillä suku on ymmärtänyt suojella kulttuurihistoriallisesti arvokasta rakennusta.
Unkerin aitta sijaitsee nykyisin Nurmon museon
pihapiirissä. Se on kesällä 1996 siunattu alkuperäiseen kirkol-liseen käyttöönsä. Juuriaan arvostaville suvun jäsenille tiedoksi, että aitassa on mahdollista järjestää mm.vihki- ja kastetilaisuuksia
tai vaikkapa vain kuvauttaa itsensä aitan edessä tilaisuuden jälkeen. Katsomassa sitä ainakin kan-nattaa käydä.
Kuvassa keskellä Unkerin aitta vuodelta
1693. Etualalla istumassa Mikon ja Susannan tytär Susanna Wähäsalo. Taustalla hänen pojan pojan poikansa Matti Wähäsalo.